Spontaaneja kohtaamisia

Vietin maaliskuussa viikon Pyhtään Kulttuuritalon residenssissä työskennellen ja rentoutuen. Päivät tuntuivat epätavallisen pitkille, kun kukaan ei vaatinut mitään ja kotityöt loistivat poissaolollaan. Talossa asusteli samaan aikaan muutama muu ihminen, joiden kanssa törmäsimme päivittäin yhteisissä tiloissa.

Erään naisen kanssa satuimme keittiöön monta kertaa yhtä aikaa. Välillämme vallitsi yhteisymmärrys ja keskustelut menivät nopeasti syvällisiksi. Myös huumorintajumme kohtasivat ja yhdessäolo oli rentouttavaa. Juotiin kahvia ja ruokakaupan mietoa viiniä, juteltiin kuin vanhat ystävykset.

Jäin miettimään miten harvoin tämän tyyppisiä kohtaamisia minulle nykyään tapahtuu. Mieleen muistuu nuoruus 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, jolloin elämä johdatti yllättäviin seikkailuihin ja ihmissuhteisiin. Se liittyi toki nuoruuteen ja sen tuomaan vapauteen, mutta on siinä muutakin.

Metrossa tai junan ravintolavaunussa istun useimmiten katse kiinni puhelimessa, ja niin tekevät muutkin. Monesti olen väsynyt ja haluan olla omissa oloissani, mutta toisaalta kontaktia ja nähdyksi tulemista haen somestakin. Entä jos olisinkin enemmän auki, katsoisin ihmisiä silmiin ja antaisin yllättävien asioiden tapahtua? Koska aina voi nurkan takana olla joku, jonka kanssa tie on hetken kevyempi kulkea.